Ja turhautuminen jatkuu! Tai ei se enää oikeastaan jatku, mutta märehditään nyt kumminkin vielä läpi sunnuntain kisareissu, jotta voisi jälkikäteen lukea näitä ja paukutella henkseleitä sitten JOSKUS kun ne kontaktit on täydelliset ja kaikki kisoissa toimii:)
Lauantaina päästiin vähän reenaileen vielä ennen kisoja team Marja & bortsukohelot seuranamme. Radalla oli useampi hyvä kohta hämykontaktien harjoitteluun ja otinkin ihan reippaita ohijuoksuja, putkiin ohjauksia ja kaikenlaista kunnon pysäyttelyä kontakteille. Ei siis yhtäkään nopeaa vapautusta tai yhdestäkään aavistuksesta ei päästetty läpi, joskin niitä muutama sinne tuli! Vielä tässä vaiheessa kaikki näytti ihan hyvältä:D Jotenkin aattelin että kun edellisenä päivänä on tehty NOIN selkeää kontaktireeniä niin jotain vois olla päässä vielä sunnuntainakin. Mutta ei.
Puolentoista kuukauden kisatauko oli jälleen tehnyt tehtävänsä sillä huonolla tavalla ja kuten pelkäsin, raivollahan sinne radalle lähdettiin. Ekana hyppyrata, joka jäi kyllä sikäli harmittamaan kovasti, että meillä oli nopein aika, mutta kaksi rimaa tuli alas tiukissa päällejuoksukohdissa:( Sen toisen niistä melkein jo lähtiessä arvasinkin, että suurella todennäköisyydellä tippuu ja sittenhän niitä tuli kaksi. Tähän oli ihan selkeät kolme syytä näin jälkikäteen analysoituna:
1. mun ohjaus oli hätäistä, enkä katsonut koiraa päällejuoksuissa!
2. Luca tuli niihin TODELLA viistosti ja kuten on niin monta kertaa todettu, nämä on sille haastavia sen takapään takia..
3. tämä on ehkä tärkein syy: Jo se, että mä ajattelin, että rima tulee todennäköisesti alas on melkoisen typerä lähtökohta lähteä tekeen kisarataa!
Tuosta asenteen merkityksestä on tässä viime päivinä juteltu useampien reenikaverien kanssa ja siitä riittäis kyllä juttua. Pitäis joku kerta yrittää saada aikaiseksi jopa ihan oma kirjoituksensa aiheesta!
Joo, mutta kuten sanottu, kaksi agirataa olivat sitten täydellinen paluu sinne meidän kisauran alkuajoille. Molemmat loppuivat ensimmäiseen kontaktiin, joka tultiin raivolla läpi ilman MINKÄÄNLAISTA yritystä pysähtyä. Pahintahan tässä oli se, että en saanut onnistunutta pysähdystä edes korjauskerralla, joten ei auttanut muu kuin lompsia ulos radalta pää punasena ja harmituksesta pihisten:( Huoh.
Ensi viikonloppuna on heti seuraavat kaksi agistarttia Lempäälässä, joka on varmaankin ihan hyvä asia. Eipähän ole ainakaan sitten liian pitkästä tauosta kiinni, ja viime viikonlopun sikailut pitäisi olla vielä hyvässä muistissa.. Jotenkin vain täytyisi saada myös se oma päänuppi sellaiselle vaihteelle, että sinne radalle lähdetään suorittamaan vain ja ainoastaan onnistuneita kontakteja ja uskoa siihen, että se myös tekee ne kuten harjoituksissakin. Kaiken muun saisi varmaan taas tässä vaiheessa unohtaa, sikäli kun ei meidän kisaradat ole tainneet koskaan esim. ohjausvirheisiin tms kaatua. Vanhan pessimistin sanoin siis leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä! :)
Toi kommentti tais olla mun suusta, vaikka en voi kouluttajan ominaisuudessa myöntää noin sanoneeni. Kyllä ne onnistumiset tuntuu sitten entistä paremmilta ja niitä osaa arvostaa, kun on riittävästi epäonnistumisia takana (mistä näitä viisauksia tulee?). Pääkoppa pitäis tyhjentää kaikesta turhasta ja keskittyä niihin kontakteihin ja onnistumisen uskon luomiseen. Olla ns. yhen asian nainen. Vielä yks viisaus: paistaa se aurinko risukasaankin, sitä ei vaan meinaa risuilta huomata. ( ;
VastaaPoistaT. Koheloiden emäntä