Kisapäivän mietteitä

Aurinkoista sunnuntaipäivää vietettiin tänään Lempäälän kisoissa kahden radan verran. Aika mukavalta se tuntuu, että meidän seuralaisia saa nykyään jo laskea varsinkin näissä lähialueen kisoissa kahden käden sormilla, ja tänään tuli myös monta mahtavaa palkintopallisijaa ÄSKK:n riveihin. Sen verran on kuitenkin sanottava, että ei yhtäkään niistä meidän sukunimelle, vaikka kisaajia oli sentään kolme... :D

Yritin nyt ihan tosissaan harjoitella sitä itseni psyykkaamista kisapaikalle ajellessani ja rataan tutustuessani. Täytyy sanoa, että se on yllättävän vaikeaa! Suosittelen jokaista kokeilemaan! Tavallaan vielä itsensä pystyykin valmentamaan sellaiseen "taistelumielentilaan", mutta kun tässä lajissa sitä suoritusta ei tehdä yksin, vaan mukana on myös toinen osapuoli, koira. Koiraa et voi psyykata haluamaasi mielentilaan vaikka kuinka yrittäisit. Sen kanssa ei voi tehdä molemminpuolista sopimusta siitä, että nyt tehdään se nolla vaikka väkisin. Koira menee radalle aina vasta tasan sillä hetkellä kun talutat sen lähtöpaikalle, se suorittaa siellä esteen kerrallaan eikä laske maaliin tultuaan montako rimaa tuli alas tai ottiko kaikki kontaktit.  Sillä ei ole myöskään paineita tai toivomuksia siitä, mikä olisi radan tulos, se vain menee ja tekee.

Vaikka koiran suorituksiin ei pystykään etukäteen mielikuvaharjoituksilla tai psyykkauksilla vaikuttamaan, omiinsa pystyy. En ole ihan varma vieläkään, mikä olisi paras mielentila lähteä tekemään rataa: se, että lähdetään tekemään vain ja ainoastaan nollaa tai ei mitään, vai se, että ei lähdetä liian tosissaan, toisin sanoen ei lähdetä yliyrittämään? Itse olen viimeaikoina enemmänkin kallistunut sellaiselle hälläväliä -linjalle, joka ei varmasti myöskään ole kovin hedelmällinen.. Mietin usein jo rataantutustumisessa mitkä kohdat todennäköisesti ovat ongelmallisia ja mikä virhe niissä voi tapahtua. Hyvin usein nämä virheet myös toteutuvat. Toisaalta en pidä myöskään sitä hyvänä lähtökohtana, että ns. kielletään kaikki mahdolliset virheet jo etukäteen ja puoliväkisin uskotellaan itselleen, että nolla tästä tulee. Itse en ainakaan itseäni pysty tällaiseen mielentilaan saamaan, oli rata minkälainen tahansa.

Tänään päätin lähteä radalle vain ja ainoastaan keskittyen kontakteihin, jotka viime viikonloppuna pilasivat molemmat agiratamme. Tässä onnistuin siihen nähden hyvin, että kontaktivirheitä meille ei tullut, joskin varovaiset ja melko hitaat ne olivat. Tänään ne virheet tulivat sitten muualta, molemmilla radoilla juuri niistä kohdista, joita etukäteen epäilinkin; ensimmäisellä radalla putki-puomi -erottelulla karkasi putkeen ja toisella rima tuli alas hieman huonosti liikkuvan valssin johdosta. Uskaltaisin väittää, että molemmat virheet olivat siis puhtaasti minun päänupistani johtuvia!

Miten sen kultaisen keskitien tähän psyykkisen puolen kisavalmistautumiseen sitten löytäisi? Uskon, että harjoitukset, joita olemme esimerkiksi tällä viikolla ennen kisoja - viime viikonlopun kisojen seurauksena tehneet - ovat olleet juuri oikeanlaisia, tuottivathan ne myös tulosta. Se puoli siis piti olla kunnossa. Jostain taas kuitenkin mätti, eikä syy ollut myöskään ratojen vaikeudessa, ne olivat itseasiassa todella hyvin suoritettavissa! Henkiselle puolelle siis mennään. Tästä kertoo myös se, että kun katson toisten nollasuorituksia, ne näyttävät jopa naurettavan helpoilta, vähän kuin nollat napsahtelisivat sieltä ilman sen kummempaa yritystä tai työtä. Sitten kun siirrytään siihen omaan suoritukseen, nolla tuntuu lähes mahdottomalta tavoiteltavalta! Totuus kuitenkin on, ettei sen pitäisi meille olla sen mahdottomampaa kuin muillekaan.

Tarkemmin ajateltuna on myös melko epäreilua koiraa kohtaan ikään kuin viedä siltä jo etukäteen mahdollisuus onnistua omalla asennoitumisellaan. Voisko tässä ollakin se avain oikeanlaisen ajatustavan löytymiseen? Vaikka itseä kuinka epäilyttäisi, pitäisi jostain löytyä se asenne, että koiralle on annettava mahdollisuus! Jos se mokaa, sitten se mokaa ja voi taas miettiä oliko virhe ohjauksessa vai koirassa, mutta jos itse on jo etukäteen päättänyt, että "no tää on just semmonen kohta jossa se aina pudottaa riman" niin silloin todennäköisesti myös oma ohjaus tällä kyseisellä esteellä on erilaista kuin treenitilanteessa ja voi jo siten vaikuttaa koiran suoritukseen. Ehkä yritänkin seuraavissa kisoissa psyykata itseni vaihteeksi sellaiseen mielentilaan, että me lähdetään Lucan kanssa radalle tasavertaisina kilpakumppaneina. Jos minä teen osani oikein ja luotan siihen että Luca tekee sen minkä pystyy niin tuskin se ainakaan vähempää tekee, vai? :)